Uusien oppimisympäristöjen myötä on tullut aiheelliseksi kysyä, onko peruskoulun syytä uudistua ja erityisesti – miten paljon. Tieto- ja viestintätekniikka (tvt) on tullut jäädäkseen ja uusia oppimisalustoja syntyy kuin sieniä sateella. Tvt:n opetuskäyttö on monipuolinen ja varmasti hyödyllinen tietyissä asioissa.

Palaan kuitenkin peruskoulun perustehtävän äärelle ymmärtäen sen siten, että peruskoulun yleissivistävän roolin lisäksi sen tulee muun muassa antaa oppilaille eväitä kasvaa oikeudenmukaisiksi ja tasa-arvoisiksi ihmisiksi sekä luoda myös edellytyksiä tuleviin jatko-opintoihin. Vielä enemmän ajassa taaksepäin palatessa pohdin aikaa vuonna 1543, jolloin Agricola julkaisi ensimmäisen suomenkielisen Abckirian. Kirja oli 16 sivuinen ja opuksen sisältö oli lyhykäisyydessään ytimekäs: kirja sisälsi aapisosan, jossa oli suomen kielen kirjaimisto, numerot sekä tavausharjoituksia. Lisäksi se sisälsi kristinuskon keskeisimpiä elementtejä, kuten kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Vielä 474 vuoden jälkeen voidaan nähdä koulutuksen peruselementtien olevan sisällöllisesti samankaltaisia. Keskiössä on yleissivistävän tarkoituksen lisäksi ihmisyyden hyvien puolien kehittäminen; mikä on oikein ja mikä väärin. Ja edelleen, miksi joku on oikein ja miksi joku on väärin.

Tosiaan, ihminen on edelleen se sama elävä olento kuin Agricolan aikaan. Edelleen ihmiselle tulee opettaa mikä on eettisesti oikein ja mikä ei. Myös leikki ja pelaaminen on kuulunut ihmisen toimintaan aikojen alusta asti. Leikkikentät pelialustoineen ovat muuttuneet ja vanavedessä tietysti nuorten puhekieli on kokenut totaalisen muuttumisen. Seuratessaan varhaisteini-ikäisten nuorten keskinäistä keskustelua puhe vilistää uusia, lähes tunnistamattomia sanoja poiketen kuitenkin sen mukaan, onko kyseessä poika- vai tyttöporukka. Poikaporukassa yksi ”striimaa”, toinen pyytää kaveriaan ”riifressaamaan peitziä”, kolmas puolestaan kertoo kuka heidän luokan pojista osaa parhaiten ”häkätä”. Tyttöporukoissa puolestaan käytetään enemmän sosiaalisen median puolelta tuttuja fraaseja; heidän keskusteluissaan ”snäpätään”, ”chättäillään” ja ”sometetaan”.

Nuoria seuratessa onkin tullut mieleen miten paljon näitä diginatiivien osaamista voisi hyödyntää peruskoulussa varsinkin, kun aikaamme leimaava ilmiöoppiminen edellyttää uskallusta ja heittäytymistä niin oppilailta kuin opettajiltakin. Aihepiirinä digitaalisuus – sen hyvät ja huonot puolet, olisi yksi mahdollisuus tuoda digimaailman eri puolia jokaisen oppilaan tietoisuuteen. Tässä yhteydessä myös opettajilla olisi mahdollisuus oppia ja rooli ihmisyyden hyvien puolien kehittäjänä olisi äärimmäisen tärkeä. Esimerkkinä tästä Aamulehti uutisoi 10.2.2017, kuinka suomalais-britannialainen Lauri Love on syytettynä hakkeroinnista ja kuinka häntä odottaa jopa 99 vuoden vankeustuomio. En usko, että 13-vuotiaat suomalaiset teinipojat tulevat ajatelleeksi tällaista, kun kunnioittavasti puhuvat naapurin pojasta, joka osaa ”häkätä”. Olisiko Lauri Lovea auttanut, jos hänelle olisi opetettu oikea ja väärä toimintatapa myös digimaailmassa? Emme pysty auttamaan Lauria, mutta pystymme pitämään hänet esimerkkinä siitä, kuinka ihminen tarvitsee edelleen ohjausta oikeaan suuntaan.  

Mutta missä määrin koululla on tarvetta uudistua? Haluammeko jatkaa loputonta kilpajuoksua tieto- ja viestintätekniikan kanssa vai luommeko oppimisympäristön sellaiseksi, missä oppilaat voivat aidosti tulla tasa-arvoisiksi ja oppia myös toisiltaan. Opettajien epätoivoinen yritys kouluttautua yhä enemmän diginatiivien taitoja omaaviksi tvt-hyötykäyttäjiksi ei toivottavasti valtavirtaistu, vaan koulu keskittyy edelleen sen perustehtäviin. Kehitetään nuorista sivistyneitä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä. Jokaisen ihmisen niin elämän- kuin opintopolku voi olla omanlainen, kunhan se kulkee polun kaidalla puolella.