Digitaalisten apuvälineiden ja teknologian käyttäminen on nykyään arkipäivää myös yliopisto-opiskelijoiden elämässä. Diginatiivit ovat sosiaalisen median ja muiden sovellusten tottuneita käyttäjiä. Vuorovaikutus- ja kielitaidot ovat iso osa sosiaalisessa mediassa toimimista ja vaikuttamista, joten luonnollisesti digitaalisuus ja some ovat löytäneet tiensä myös yliopistojen kieli- ja viestintäkursseille, joilla näitä asioita opiskellaan käytännössä.

Skriftlig och muntlig kommunikation i svenska -kurssi on yksi osa tutkintoon vaadittavista kieliopinnoista. Opintojakso koostuu kirjallisesta viestinnästä (2 op) ja suullisesta viestinnästä (2 op). Kurssin tavoitteena on, että opiskelija osaa viestiä asiantuntijana suullisissa ja kirjallisissa viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa ottaen huomioon tilanteen tavoitteen, osapuolet ja sisällön.  Opiskelijan tulisi osata kertoa opiskelustaan ja omasta alastaan, kuvata ja selittää oman alansa ilmiöitä sekä määritellä käsitteitä, sekä ilmaista ja perustella mielipiteitään ja käsityksiään omaan alaansa liittyvistä kysymyksistä. Kurssilla harjoitellaan viestintää ja vuorovaikutusta erilaisissa suullisissa ja kirjallisissa viestintätilanteissa. Kurssi toteutetaan monimuoto-opetuksena yhdistämällä lähiopetusta, verkko-opetusta ja opiskelijan itsenäistä opiskelua Moodle-oppimisalustaa apuna käyttäen.

Kurssilla tutustutaan erilaisten tekstilajien kirjoittamiseen. Koska blogitekstit ovat tekstilajeina löytäneet tiensä myös yliopistomaailmaan harjoitellaan argumentoivaa tekstilajia kirjoittamalla blogipostaus oman alaan liittyvästä mielipiteitä herättävästä aiheesta. Blogi lisää opetuksen vuorovaikutteisuutta ja luo myös suullisissa harjoituksissa yleensä hiljaisemmille opiskelijoille mahdollisuuden päästä ilmaisemaan ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Digitaalisuus näkyy kurssilla myös muuten. Opiskelijat julkaisevat kurssin edetessä Padlet-alustalla ja Moodlessa materiaalia, jota voi hyödyntää tenttiin valmistautumisessa. Opiskelijoita ohjeistetaan käyttämään myös Quizlet-sovellusta, jonka avulla voi luoda erilaisia sanastoja ja harjoituksia eri aihekokonaisuuksiin liittyen. Myös erilaiset verkkotyökalut, kuten sähköiset sanakirjat ja korpukset tulevat opiskelijoille tutuiksi. Sovelluksia ei kuitenkaan käytetä vain niiden itsensä takia – niistä pyritään kurssin tavoitteet huomioon ottaen ottamaan oikeasti kaikki hyöty irti.

Tavoitteena kurssilla on toki oppia myös ruotsia, mutta kurssilla opitaan paljon myös sellaista, mikä ei ole eksplisiittisesti kurssin tavoitteissa. Oppimisalustoja käyttämällä opittaan verkossa kommunikointia, tiedonhakua ja sosiaalisia taitoja; siis jokaiselle yliopistosta valmistuneelle tärkeitä työelämätaitoja. Kurssilla asiat vain satutaan tekemään lisäksi ruotsin kielellä!

Uusien oppimisympäristöjen myötä on tullut aiheelliseksi kysyä, onko peruskoulun syytä uudistua ja erityisesti – miten paljon. Tieto- ja viestintätekniikka (tvt) on tullut jäädäkseen ja uusia oppimisalustoja syntyy kuin sieniä sateella. Tvt:n opetuskäyttö on monipuolinen ja varmasti hyödyllinen tietyissä asioissa.

Palaan kuitenkin peruskoulun perustehtävän äärelle ymmärtäen sen siten, että peruskoulun yleissivistävän roolin lisäksi sen tulee muun muassa antaa oppilaille eväitä kasvaa oikeudenmukaisiksi ja tasa-arvoisiksi ihmisiksi sekä luoda myös edellytyksiä tuleviin jatko-opintoihin. Vielä enemmän ajassa taaksepäin palatessa pohdin aikaa vuonna 1543, jolloin Agricola julkaisi ensimmäisen suomenkielisen Abckirian. Kirja oli 16 sivuinen ja opuksen sisältö oli lyhykäisyydessään ytimekäs: kirja sisälsi aapisosan, jossa oli suomen kielen kirjaimisto, numerot sekä tavausharjoituksia. Lisäksi se sisälsi kristinuskon keskeisimpiä elementtejä, kuten kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Vielä 474 vuoden jälkeen voidaan nähdä koulutuksen peruselementtien olevan sisällöllisesti samankaltaisia. Keskiössä on yleissivistävän tarkoituksen lisäksi ihmisyyden hyvien puolien kehittäminen; mikä on oikein ja mikä väärin. Ja edelleen, miksi joku on oikein ja miksi joku on väärin.

Tosiaan, ihminen on edelleen se sama elävä olento kuin Agricolan aikaan. Edelleen ihmiselle tulee opettaa mikä on eettisesti oikein ja mikä ei. Myös leikki ja pelaaminen on kuulunut ihmisen toimintaan aikojen alusta asti. Leikkikentät pelialustoineen ovat muuttuneet ja vanavedessä tietysti nuorten puhekieli on kokenut totaalisen muuttumisen. Seuratessaan varhaisteini-ikäisten nuorten keskinäistä keskustelua puhe vilistää uusia, lähes tunnistamattomia sanoja poiketen kuitenkin sen mukaan, onko kyseessä poika- vai tyttöporukka. Poikaporukassa yksi ”striimaa”, toinen pyytää kaveriaan ”riifressaamaan peitziä”, kolmas puolestaan kertoo kuka heidän luokan pojista osaa parhaiten ”häkätä”. Tyttöporukoissa puolestaan käytetään enemmän sosiaalisen median puolelta tuttuja fraaseja; heidän keskusteluissaan ”snäpätään”, ”chättäillään” ja ”sometetaan”.

Nuoria seuratessa onkin tullut mieleen miten paljon näitä diginatiivien osaamista voisi hyödyntää peruskoulussa varsinkin, kun aikaamme leimaava ilmiöoppiminen edellyttää uskallusta ja heittäytymistä niin oppilailta kuin opettajiltakin. Aihepiirinä digitaalisuus – sen hyvät ja huonot puolet, olisi yksi mahdollisuus tuoda digimaailman eri puolia jokaisen oppilaan tietoisuuteen. Tässä yhteydessä myös opettajilla olisi mahdollisuus oppia ja rooli ihmisyyden hyvien puolien kehittäjänä olisi äärimmäisen tärkeä. Esimerkkinä tästä Aamulehti uutisoi 10.2.2017, kuinka suomalais-britannialainen Lauri Love on syytettynä hakkeroinnista ja kuinka häntä odottaa jopa 99 vuoden vankeustuomio. En usko, että 13-vuotiaat suomalaiset teinipojat tulevat ajatelleeksi tällaista, kun kunnioittavasti puhuvat naapurin pojasta, joka osaa ”häkätä”. Olisiko Lauri Lovea auttanut, jos hänelle olisi opetettu oikea ja väärä toimintatapa myös digimaailmassa? Emme pysty auttamaan Lauria, mutta pystymme pitämään hänet esimerkkinä siitä, kuinka ihminen tarvitsee edelleen ohjausta oikeaan suuntaan.  

Mutta missä määrin koululla on tarvetta uudistua? Haluammeko jatkaa loputonta kilpajuoksua tieto- ja viestintätekniikan kanssa vai luommeko oppimisympäristön sellaiseksi, missä oppilaat voivat aidosti tulla tasa-arvoisiksi ja oppia myös toisiltaan. Opettajien epätoivoinen yritys kouluttautua yhä enemmän diginatiivien taitoja omaaviksi tvt-hyötykäyttäjiksi ei toivottavasti valtavirtaistu, vaan koulu keskittyy edelleen sen perustehtäviin. Kehitetään nuorista sivistyneitä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä. Jokaisen ihmisen niin elämän- kuin opintopolku voi olla omanlainen, kunhan se kulkee polun kaidalla puolella.  

Ahdistaa. Kämmenet hikoilee ja ajatus ei kulje. Ei, tällä kertaa kyseessä ei ole hermoileva sulhanen alttarilla eikä pitkän matematiikan yo-kokeen alkua odotteleva abiturientti. Edellä kuvaamani tuntemukset kuuluvat ajoittaista teknologia-ahdistusta potevalle opettajalle, joka on joutunut ensikosketukseen digitaalisen tarinankerronnan kanssa. Tarinankerronta on ikiaikainen tapa siirtää tietoa eteenpäin. Silti tarinoiden siirtyessä uusille foorumeille ja välineille, voi teknologisten uudistusten vauhdissa hädin tuskin pyristelevää pedagogia muutos ahdistaa. Mitä oikein digitaalinen tarinankerronta on ja miten siihen pitäisi suhtautua?

Digitaalisessa tarinankerronnassa tarina opetuksen metodina yhdistyy tieto- ja viestintäteknologian tarjoamiin moderneihin keinoihin. Se on melko huokeiden ja helppokäyttöisten – tabletilla tai jopa mobiililaitteella pääsee alkuun – laitteiden avulla tapahtuvaa oppimista ja opettamista. Parhaimmillaan se on hauskaa, tunteisiin vetoavaa ja mieleenpainuvaa toimintaa, jossa oppijalla itsellään on aktiivinen rooli tiedon hankinnassa ja sen eteenpäin kertomisessa. Digitaalinen tarinankerronta muovautuu erilaisten ja eri ikäisten oppijaryhmien käyttöön. Diginarratiivit päivittävät kaikille tutut kouluesitelmät tähän päivään, mutta ne soveltuvat myös esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamisen tueksi. Digitaalinen tarinankerronta on työskentelytapa, joka sen puolestapuhujien mukaan edistää opittavan asian syvällistä käsittelyä ja kehittää kriittistä ajattelua sekä mediataitoja.

Lupaavista tulevaisuudenvisioista huolimatta digitaaliseen tarinankerrontaan liittyy suuri määrä vielä ratkaisemattomia haasteita. Päällimmäisenä niistä tekijänoikeuksiin liittyvät kysymykset. Ideaali olisi vapaa pääsy nettiin ladattujen diginarratiivien äärelle, mutta kuka valvoo materiaalin käyttöä? Nettiin ladattu video on kaikkien kopioitavissa, muokattavissa ja muovattavissa ja siksi varovainen opettaja rajoittaa diginarratiivien levityksen vain oman opiskelijaryhmän sisälle. Tämä kuitenkin merkitsee sitä, ettemme pääse hyödyntämään digitaalisen tarinankerronnan koko potetiaalia tiedonvälityksen muotona. Oma lukunsa ovat lasten diginarratiivit. Itseäni ainakin arveluttaisi käyttää digitaalista tarinankerrontaa erityisesti alaikäisten opiskelijoiden kanssa työskenneltäessä, sillä koen etten tunne riittävän hyvin asiaan liittyvää lainsäädäntöä.  

Hmmm... Vaikka oma ensikohtaamiseni digitaalisen tarinankerronnan kanssa oli kauhunsekainen, ei se tarkoita etteikö meistä voisi ajan kanssa kasvaa ystäviä. Jos ei nyt ihan sydänystäviä, niin ainakin hyvänpäiväntuttuja.

Mikä on opettajan rooli, kun oppimisympäristönä on koko maailma? Mihin meitä tarvitaan digiaikana, kun vastaus mihin tahansa kysymykseen avautuu oikealle, vasemmalle, ylös ja alas kevyesti pyyhkäisemällä? Sanomattakin on selvää, että opettajan rooli on nyt täysin toinen kuin se oli aikana, jolloin pääsy tietoon oli harvojen käsissä.

Opetuksessa pätee kuitenkin edelleen ohje, jonka mukaan ”opettaja avaa oven, mutta sisään on mentävä itse”. Oppia ei voi kaataa kenenkään päähän, oppi on opittava ihan itse. Diginatiivit opiskelijat kulkevat kuitenkin useista muistakin opinovista kuin opettajan avaamista, joten kielikuvaa on syytä päivittää: Tänä päivänä opettajan tehtävänä on oven aukaisemisen lisäksi ohjata niihin, joihin kannattaa kulkea ja joihin voi kurkistaa, ja käydä keskustelua niistä, joista ei ole välttämätöntä käydä sisään. Opettajan yksi tehtävä on siis auttaa informaatiotulvassa suunnistautumisessa. Internet sisältää vaihtelevasti luotettavaa ja keskenään ristiriitaistakin, osa jopa tahallisesti väärää informaatiota. Tähän samaan tulvaan voi tosin helposti hukkua opettajakin. Muuttuvat oppimisympäristöt vaativatkin vastapainoksi opettajan kirkasta ajatusta siitä, mikä on opetuksessa keskeistä ydinainesta - tämä on oleellinen keino pinnalla pysymiseen.

Kun informaatiota on valmiiksi runsain mitoin saatavissa, avaa tämä myös uusia mahdollisuuksia opettajalle. Aikaisempien informaatiota esittelevien yksinpuhelujen - joita myös luennoiksi kutsutaan – sijaan, opettaja voi käyttää osaamistaan ja aikaansa mahdollistamaan oppijoiden tiedon sisäistäminen. Mikä sitten erottaa tiedon informaatiosta? Tietoon liittyy henkilökohtainen merkityssuhde, kun taas informaatiosta on hyvänä esimerkki puhelinluettelo. Numerot luettelossa ovat tärkeitä, mutta merkityksettömiä niin kauan kunnes meille syntyy niihin henkilökohtainen suhde. Sama pätee opiskelijoille tarjotussa tai heidän löytämässään informaatiossa, joka jää informaatioksi, jos siihen ei saada synnytettyä merkityksiä. Tiedon merkityksellistymisen, maailmankuvan avartumisen ja jäsentymisen mahdollistaminen on digiajan opettajan tehtävä.

Opettajan perenniaaliset eli ikiaikaiset perushyveet eivät ole digiaikanakaan mihinkään muuttuneet, vaan jopa korostuneet. Näitä perushyveitä ovat esimerkiksi toisen ihmisen empaattinen ymmärtäminen, läsnäolo, dialogisuus ja eettisyys. Opettajana toimiminen tulee haastavammaksi, kun näiden hyveiden mukaan toimimisen lisäksi tulee osata käyttää erilaisia ja alati muuttuvia oppimisympäristöjä. Vaarana on, että opettajat korostavat teknologiaa, eli välinettä, liiaksi. Ilman perushyveitä opetus uusissa oppimisympäristöissä jää muodon opettamiseen sisällön kustannuksella. Pelkkä äly ja tekninen taitaminen eivät riitä kannattelemaan opintieltä valmistuvia.

Opettajan tehtävänä on nyt enemmän kuin koskaan ihmiseksi kasvun kultivointi – ihmiseksi kun ei opi väreilevää led-näyttöä tuijottamalla. Viisautta, arvostelukykyä, suhteellisuuden tajua, merkityksiä, ihmisenä olemista – niistä on digisukupolven opettajan työlleen asettamat tavoitteet tehty.

kultivoida

1. sivistää, viljellä, herättää, muokata, kyntää, äestää.

Uudet oppimisympäristöt toimivat opiskelujen aikana oppimisen välineinä. Tällöin pääasiana voi olla jonkun tietyn sisällön haltuunotto, jossa oppimisympäristö toimii lähinnä tukena/mahdollistajana. Työelämässä saatetaan tarvita samoja välineitä. Jonkun tietyn välineen tai ympäristön tuntemisen lisäksi on tärkeää, jollei jopa tärkeämpää, avoimuus ja valmius tutustua ja ottaa käyttöön uusia välineitä. Tämä uuden oppimisen taito vahvistuu opiskelujen aikana, kun hiljalleen tottuu siihen, että oppimisympäristöjä on erilaisia ja ne uudistuvat koko ajan. Osittain lienee kyse siis muutoksiin tottumisesta, sen sietämisestä ja kyvystä kääntää niiden kanssa eläminen vahvuuksiksi.

Kun opiskelija siirtyy työelämään, hän on taas uudessa oppimisympäristössä.  Tämän päivän työelämä kun vielä muuttuu ainakin yhtä nopeasti kuin opiskeluympäristöt, on opiskelijalla hyvä olla hallussa keinoja oppimiseen. Ei taida sellaisia töitä enää olla, johon opiskelu voisi antaa niin kattavat tiedot ja taidot, ettei niitä olisi tarpeen päivittää vuosien saatossa.  On toki tärkeää, että opiskellessa oppii myös substanssia, johon myöhemmin työelämässä vastaantulevaa sisältöä ja oppia voi suhteuttaa. Opiskeluissa saatu tietovaranto toiminee näin perustana, johon kokemuksen kautta rakennetaan uusia ulottuvuuksia. Siispä kun maailma muuttuu, oppimisympäristöt muuttuvat, työelämä muuttuu, se mitä voidaan pitää varmana, on tarve elinikäiseen oppimiseen. Tämän tarpeen vuoksi on eduksi, että opiskelijalla on käsitys, millä tavoin hän oppii ja mitkä ovat hänen vahvuutensa oppijana. Näin hän pystyy mahdollisimman hyvin omaksumaan uusia asioita työelämänsä taipaleella.

Toisaalta työn myötä tapahtuva ja tarvittava oppiminen voi olla erilaista kuin varsinainen opintojaksojen suorittaminen. Oppimista ei työelämässä useinkaan testata tentillä tai esseellä, vaan osaaminen tulee näkymään työskentelyn helppoudessa, tuloksessa, tuloksen rikastumisessa jne.  Se voi olla jonkun tietyn asian tai välineen haltuunottoa tai erilaista sosiaalisessa kanssakäymisessä tapahtuvaa onnistunutta työasian edistämistä. Verkostoissa työskentely tuskin vähenee ja sen vuoksikin monet ryhmässä työskentelyä ja erilaisia neuvottelumahdollisuuksia tarjoavat välineet ja niiden käyttämisen taidot (esim. videoneuvottelu ja sosiaalisen median asiallinen käyttö) ovat varmasti hyödyksi työelämässä.

Kun etsii tietoa liittyen työelämään ja oppimisympäristöihin, voi huomata sen olevan aihe, joka on kiinnostanut erityisesti ammattikorkeakoulujen tai muiden ammatillisten opinahojen opettajia. Ymmärrettävästi työelämä koetaan näissä instansseissa kiinteämpänä osana opetusta ja opintoja, vaikka kyllä kait yliopisto-opinnoistakin lähtökohtaisesti suunnataan työelämään. Yliopisto-opetuksesta puhuttaessa ja sitä suunniteltaessa tämä tiedon, taidon ja työelämäkontekstin kanssa tasapainoilu ovat usein läsnä. Toisaalta niin tiedon kuin työelämälähtöisyyden merkitys saatetaan tunnustaa erilailla eri tutkinto-ohjelmissa. Lisäksi voisi kysyä, että onko työelämälähtöinen oppimisympäristö sama asia kuin oppimisympäristö, joka valmentaa työelämään? Voiko tässäkin olla eroa riippuen siitä, mitä opiskellaan ja millaiseen työhön sijoitutaan?

Digitaalinen lukutaito on tällä hetkellä tärkeää ja varmasti tulee sitä olemaan myöhemminkin, mutta voisi kuvitella, että siitä puhutaan vähemmän tulevaisuudessa, kun siitä on tullut jo itsestään selvää. Tällä hetkellä muuttuvilla oppimisympäristöillä tarkoitetaan pitkälti muutosta perinteisestä digitaalisempaan suuntaan. Mitä ovat tulevaisuuden muuttuvat oppimisympäristöt, voivatko ne ollakin jo ihan jotain muuta?